Alma

Tarina siitä, miten Alma tuli taloon
Kaikki hyvät tarinathan alkavat tyyliin ”jo Antiikin Kreikassa…” kuten myös Alman tarina.

Pari tunnustusta heti kärkeen. Minä en tiennyt koirista juuri mitään vuosi sitten. Tiesin vain joskus haluavani koiran. 

Miehelläni oli vähän enemmän kokemusta koirista, heidän perheessään oli jonkin aikaa koira hänen ollessaan lapsi ja tietysti se ex-tyttöystävän saluki. Omat koirakokemukseni olivat lapsuudessa melko karuja. Parivuotiaana istuin rivitalomme hiekkalaatikolla kun siihen heilahti naapurin susikoira (eli schäfer) nuuhkimaan. Olin kuulemma tyynesti työntänyt sitä kuonosta ja tokaissut, että ”mene Seri pois!”. Ilmeisesti Seri oli totellut. Itse en muista tästä mitään. Sen sijaan muistan naapurimme pelottavan  suomenpystykorvan, jonka nimeä en vieläkään tiedä, mutta kaikki naapurustossa kutsuivat sitä Mössöksi. Se oli kamala räksyttävä piski, joka aina välillä karkasi juoksentelemaan leikkipaikoillemme ja aina pinkaisimme karkuun. Kerran kiipesimme naapurin mäntyyn Mössöä pakoon. Siellä se räksytti puun alla kunnes kyllästyi. Mössöä vastapäätä asui hirvittävän pelottava bulldoggi, Jalo. Kerran Jalo jahtasi minua kun ajoin pyörälläni perunamaalle. Aikuiset sanoivat että Jalo halusi vain leikkiä kanssani. Ihmettelin, että mitähän se halusi leikkiä, näytti pikemminkin siltä että se halusi syödä minut, kuola vaan valui suupielistä! Tutustuttuani Jaloon totesin sen varsin leppoisaksi ruttukuonoksi ja meistä tuli ihan hyviä kavereita, vaikka se kuola edelleen epäilytti minua. Yhdellä naapurilla, Kekäläisillä, oli mukava ja leppoisa koira, jota välillä kävimme sisareni kanssa ulkoiluttamassa. Nyt en enää muista sen nimeä. Kun Mössöstä aika jätti, heidän perheensä hankki dobermannin (tai joku vastaava), Brutuksen. Brutus puri minua ajaessani polkupyörällä heidän talonsa ohitse. Syöksyi vain pihasta perään hullunkiilto silmissä. Silloin kiroilin vieraille ihmisille ensimmäistä kertaa julkisesti.

Opiskeluaikana aloin ensimmäistä kertaa miettiä, että koira voisi olla kiva. Olin tavannut eräänä kesänä saaristossa perheen, jolla oli aivan ihastuttava novascotiannoutaja. Olin täysin myyty nähdessäni tuon eläimen, se oli minusta niin kaunis. Siihen aikaan minulla ei kuitenkaan ollut rahaa, saati sitten aikaa ajatella koiran hankkimista, tiedättehän te opiskelijaelämän.  Näine kokemuksineni olin kuitenkin vakaasti sitä mieltä, että koira voisi olla ihan hyvä idea. 

Olimme mieheni kanssa keskustelleet koirasta jo pidempään, mutta mieheni oli vahvasti sitä mieltä, että koiraa aletaan edes harkita vasta sitten, kun meillä on oikeasti sille aikaa. Että nyt on elämä vähän hektistä. Itse kaipasin kaiken kiireen keskellä itselleni aikaa liikuntaan. Minua ei motivoi hikoilla kuntosalilla, enkä oikeastaan jaksaisi olla jatkuvasti höyläämässä säärikarvoja uimahallia varten (ja sinne jos ottaa lapset mukaan, ei omasta kuntouinnista tule mitään…). Pidän kävelemisestä, mutta käveleminen yksin pilkkosen pimeällä kylätiellä ei jostain syystä myöskään motivoi. On siis hirvittävän paljon helpompaa vetäytyä sohvaperunaksi kuin keksiä jokin riittävän painava peruste liikkumiseen. (eikä nyt puhista siellä mitään terveydestä ja kunnosta, pah!) 

Jostain kumman syystä joulupukki kuitenkin toi minulle jouluna 2011 koiranpennun kasvatusoppaan saatesanoilla, että lue tämä ensin ja keskustellaan sitten aiheesta lisää. Jaksoin lukea sisällysluettelon, johdannon ja otsikot. Sitten karkasin nettiin. 

Tässä vaiheessa elämää olin jo vaihtanut ajatuksia koirista monien ihmisten kanssa ja tutustunut erilaisiin rotuihin. Perheessä oli kaksi lasta ja kissa. Alkoi armoton pohtiminen rodusta. Saluki joutui pois listoilta heti ensimmäisenä (ei liene tarpeen selittää?). Sitten kaikki kuolaavat koirat, kuten bulldogit. Ja sitten listalta poistettiin isot koirat, kuten schäferit. Eikä me haluttu mitään rotan kokoisiakaan koiria, vaan keskikokoisia. Novascotiannoutajankokoisia. Se pysyi listoilla. Räksyttävät koirat poistuivat listalta, kuten suomenpystykorva. Ja purevat koirat, ei Brutuksia!
Kiltti pitäisi koiran olla. Ja tulla toimeen lasten kanssa. Ja koska olimme täysin newbieitä elikkäs keltanokkia koira-asioissa, sen pitäisi olla joku rotu, mikä sopii ensikoiraksi. Kouluttamisen pitäisi olla myös helppoa, koska en halunnut, että minun koirani olisi kuin Brutus, joka säntää ihmisten kimppuun ilman että omistaja pystyy tekemään mitään. 

Koiranhankinta-asioissa huomasin, että mielipiteitä on yhtä monta, kuin on koiranomistajaa. Sain kuulla, että meidän on ehdottomasti hankittava narttu, koska ne on tasaisempia kuin urokset eikun uros koska nartuille tulee kuitenkin kohtutulehdus ja kaikkia inhottavia tauteja ja ehdottomasti ykkösryhmän koira. En kehdannut kysyä, että mikä on ykkösryhmä. 

Novascotiannoutaja tippui listoilta siinä vaiheessa, kun lueskelin rotumääritelmästä jääräpäisyydestä ja tutustuin pariin lähiseudun erittäin omapäiseen tolleriin. Noutajia mietimme ehkä pisimpään, mutta kaikki luonnossa näkemämme noutajat tuntuivat jotenkin isokokoisilta, koiran piti mahtua Puntoon ilman sen kummempia survomisia. Suomenlapinkoira vaikutti kivalta rodulta. Kaveri, jolla on kyseisen rodun edustaja, aloitti tehokkaan lobbaustyön tämän rodun puolesta.  

Useista eri roduista luettuani ja erilaisia koiria tavattuani viimein päädyimme tutkimaan tarkemmin kooikerhondjea rotuna. Eräänä iltana etsin kooikerhondjen kasvattajia kun törmäsin Frisian Gemin sivuihin. Siellä kerrottiin myös toisesta rodusta, josta en ollut koskaan kuullutkaan: stabyhounista.
Tutustuttani stabyhounin rotumääritelmään ja selattuani netin puhki blogeja ja ulkomaankielisiä sivuja rodusta aloin vakuuttua, että tässä voisi olla sopiva rotu meidän perheellemme. 

Otin yhteyttä Aila Murtoon ja Kati Kettuseen, jotka verkossa vihjaisivat pentusuunnitelmista. Ailalta sain ihanan sähköpostiviestin ja paljon lisätietoa – konkreettista faktaa! – rodusta sekä vinkin toisesta koiranpennun kasvatusoppaasta. Hankin toisen kirjan. Ja mietin vakavasti, onko meistä koiraperheeksi. Katilta tuli viesti ”soita mulle”. Keräsin rohkeutta soittaa ventovieraalle ihmiselle, mutta puhelu oli loppujenlopuksi todella leppoisa. Sain kuulla lisää rodun hyvistä ja huonoista puolista sekä Ragnan pentusuunitelmista. Kati kutsui meidät tutustumaan rotuun club showhun. 

Helmikuussa 2012 matkustimme Club Showhun koko perheen voimin Puntolla  (perheen farmari Fiat oli taas kerran korjaamolla) ja onnistuimme lukitsemaan itsemme pakkasessa auton ulkopuolelle, lukot olivat sen verran jäässä, mutta se on sitten toinen tarina. Club Showssa oli laaja kirjo erilaisia stabeja. Siis ulkoisesti hyvinkin erinäköisiä ja –mallisia, saman rodun edustajia. Meihin teki vaikutuksen rodun rauhallisuus. Koiria oli paljon, mutta kaikki olivat hyvin ”lunkeja”. Stabit suhtautuivat toisiin koiriin ja ihmisiin kiinnostuneina, tervehtivät iloisesti tuttuja, mutta eivät hirveästi haukkuneet ja lapsetkin saivat talutettua koiria ilman sen kummempia kommervenkkejä. Vakuutuimme, että tässä on varmaankin meidän rotumme. 

Tiesimme tässä vaiheessa, että stabeja syntyy vuosittain Suomessa aika vähän, rotu on kysytty ja pentujonot pitkiä. Paljon on tuontikoiria. Koska päätös koiran hankinnasta oli syntynyt aika äskettäin, olimme valmistautuneet myös pitkään odotusaikaan – olisihan siinä sitten aikaa totuttautua ajatukseen koirasta.

Kuinkas sitten kävikään?

Ragna todettiin kantavaksi. Pääsimme Katin ”listoille”. Alkoi jännittynyt Ragnan odotuksen seuranta.  Ragnan synnytys alkoi. Täpinöissäni odotin vuorokauden, ennen kuin uskaltauduin soittamaan Katille onnittelut viidestä tähtitytöstä. Olimme alustavasti keskustelleet Katin kanssa urospennusta, joten olin orientoitunut jatkamaan odotustamme. En enää muista, mitä Kati sanoi, mutta tuon puhelun jälkeen olin aika pöllämystynyt: meille tarjottiin stabyn narttupentua. Koko perhe oli hieman sekaisin tästä uutisesta ja sen sulatteluun meni oma aikansa. Mielessä pyöri miljoona asiaa. Koska sille tulee nyt se kohtutulehdus? Sain kuulla, että ei missään nimessä olisi pitänyt ottaa seiskaryhmän koiraa. En vieläkään kehdannut kysyä, että mistä ryhmistä puhutaan.

Tuli pääsiäinen. Ajoimme Kirkkonummelle katsomaan pentuja. Ihania pieniä palleroita. Nukkuivat, pissivät ja juoksentelivat ympäriinsä. Kaivautuivat sohvan alle. Kumpi näistä? No otetaanko tuo, millä on enemmän valkoista? Onko näissä jotain eroa? Nyttemmin tiedän, että on. Veera voittaa meidät näyttelyissä ;D (toistaiseksi...)

Olen opetellut koirakoulussa ja enimmäkseen kantapään kautta koiran kouluttamista. Jossain onnistunut, jossain epäonnistunut, mutta matka on mielenkiintoinen ja jatkuu vaan!

Päätin aloittaa blogin Alman elämästä. Olen vuoden mittaan kirjoitellut elämästämme ja tapahtumista tarinoita tähän blogiin. Blogia päätin pitää, koska hyviä ystäviämme asuu ympäri maapalloa ja moni oli kiinnostunut kuulemaan, mitä meille ja koirallemme kuuluu. Ehkä joku pentua suunnitteleva saa blogistamme ajatuksia siitä, mitä olisi hyvä pohtia ennen koiran hankintaa.







1 kommentti:

Heipat! Heitä terkkuja meille - uusiin kamuihin olisi mukava tutustua! ;)

Hey there! Drop us a line or two! It's always fun to meet new friends ;)